Yksinäisiä ihmislapsia

Minua surettavat ihmiset, joilla on huono itsetunto. Ihmiset jotka yrittävät olla kuin eivät olisikaan, jotka yrittävät kadota olemattomiin tilanteista joissa joutuvat olemaan kosketuksissa toisiin ihmisiin. Ihmiset jotka vaivautuvat kun heitä huomioidaan, uskaltavat ehkä kiittää, ja jos eivät, harmittelevat sitä itsekseen jälkikäteen. Toisista ei vain lähde ääntä ja he hätääntyvät.

Hetki sitten kävellessäni rappusia ylös huomasin toisen ihmisen tulevan rappusia alas. Avasin oven välitasanteelta, ja olin jo ennalta päättänyt päästää hänet ensin huomatessani hänen kävelevän suoraan välitasanteen nurkkaan, aivan kuin hän olisi yrittänyt piiloutua hämärään. Hämmennyin hieman. Hän kuitenkin huomasi pian minun pitävän ovea auki, ja käänsikin askeleensa nurkasta ovelle päin juuri ennen kuin olisi joutunut pysähtymään seinän viereen. Hän vetäytyi itseensä, laittoi hartiansa lysyyn ja oli niin pienenä kuin mahdollista, luikahti oven raosta aivan seinän vierestä vaikka ovi oli täysin auki ja seisoin sivussa. Hän sanoi hiljaa kiitos ja lähti nopeasti pois paikalta. En jäänyt seuraamaan häntä sen enempää, vaan jatkoin matkaani, en vain saanut häntä mielestäni.

Monesti mieleeni tulee, että haluaisin auttaa heitä jotenkin. Toisaalta tunnen olevani ylimielinen surkutellessani heitä, tuntiessani sääliä ja myötäsurua. En vain osaa suhtautua heihin muutenkaan, toivoisin heidän voivan olla onnellisia, ehkä he ovatkin omissa porukoissaan, omissa ystäväpiireissään. Toivon että heillä on ystäviä, se vain ei tule ensimmäisenä mieleen heitä kohdatessa. Mietin joskus mitä heille on tapahtunut että heistä on tullut niin pelokkaita. Haluaisin voida olla heidän kanssaan ja auttaa heitä. Ehkä vain tukea heitä, jutella heidän kanssaan. Kuunnella.

Olisivatko he edes niin pelokkaita jos ihmiset haluaisivat olla heidän kanssaan, olla heidän ystäviään, rakastaa heitä.