Kaksi jäljellä

Kirjoittaminen jäänyt vähemmälle, todellinen tekeminen lisääntynyt, ajan hiljalleen huvetessa, vääjäämättömästi kohti loppuaan. Myös tämä blogi kokenee loppunsa viimeistään ajan loppuessa, vaikkei se olekaan, tai mistä sitä tietää, yleinen ajan loppuminen. Eräänlainen vaihe saapuu vain viimein päätökseensä.

En todellisuudessa tiedä mitä sanoisin, enkä oikeastaan edes mitä ajattelisin. On vain hiljaista ja sameaa. Kaiku vastailee kaukaisuudesta, kuin kallioluolassa elävä yksinäinen kurja olento. En ole vieläkään selvillä siitä, mitä minun tulisi vielä saada tehdyksi ennen jakson sulkeutumista, tuntuu vain siltä kuin jotain olisi vielä hivenen kesken.

Kuulemiin.

Ajatuksia hiekalla

Hiekkarannalla, juoksuaskelin eteni mies.
Ei tiennyt minne oli matkalla, tiesikö olevansa matkalla?
Pakeni hiekkaa, pakeni aikaa, etsikö tietä? Löysi vain hiekkaa.
Ajan kuluttamat kasvot, hiekan raapimat jalat, auringossa palanut ihonsa.
Hymyili, kiero.

Juoksuaskelia, maailman laidalla.
Aika pakeni kulkijaa.
Kulkija taivaltaa, rauhassa taivaltaa, polun loppua ei näy.
Juoksee askeleen, hyppää askeleen, taivaltaa hiekalla, laidalla maailman.
Matkaa jatkaa.

Kulkija hiljainen, juosten etenee.
Minne matkansa vie, tiedä ei.
Yksin etenee, kauas kulkien, niin ollut on.
Ei taivalta keskeytä, ei itse voisikaan, tuskin haluaa, istuu pohtien.
Jään sinisten silmien takana, aikaa ja muistoja.

Ajatuksia

Istuin alas toviksi, vain lukeakseni jotain. Kesken kaiken aloin miettimään omaa olevaisuuttani ja osuuttani tämän kaiken keskellä. En ole koskaan ollut varma miksi mutta tunnen itseni helposti ulkopuoliseksi ympäröivästä todellisuudesta. Eli ei välttämättä kaikkein paras pohja ruveta rakentamaan mitään sen ihmeempää tässä maailmassa. Vain asioita joita toiset voivat jatkaa mentyäni. Vähän haikea olo ajoittain sen vuoksi, mutta eipä tässä olla osaamme valitsemassa. Olen lopulta kuitenkin tyytyväinen kaikkeen siihen mitä minulla on ja on ollut. Tunnen itseni jopa melko valmiiksi ajoittain ... tai suurimman osan aikaa.

William Shatner - Common People

William Shatner

She came from Greece. She had a thirst for knowledge.
She studied sculpture at Saint Martin's College.
That's where I--caught her eye.
She told me that her dad was loaded.
I said, in that case I'll have a rum and Coca-Cola.
She said fine, and in thirty seconds time she said...
I wanna live like common people.
I wanna do whatever common people do.
I wanna sleep with common people.
I wanna sleep with common people like you.
Well, what else could I do? I said, I'll see what I can do!

I took her to a supermarket.
I don't know why, but I had to start it somewhere.
So it started there!
I said, pretend you've got no money.
She just laughed and said, oh, you're so funny!
I said, yeah? Well I can't see anyone else smiling in here!
Are you sure you want to live like common people?
You want to see whatever common people see?
You want to sleep with common people?
You want to sleep with common people like me?
But she didn't understand...

...she just smiled and held my hands!
Rent a flat above a shop!
Cut your hair and get a job!
Smoke some fags and play some pool.
Pretend you never went to school.
But still you'll never get it right.
When you're lyin' in bed at night,
Watching roaches climb the wall.
If you call your dad he could stop it all.

You'll never live like common people!
You'll never do whatever common people do!
You'll never fail like common people!
You'll never watch your life slide out of view,
and dance, and drink, and screw!
Because there's nothing else to do!

Kaikki muuttuu, ja osa katoaa, tärkeimmät jää?

Istun pöytäni ääressä, pyörittelen kynää käsissäni, teen muistiinpanoja vihkoon ja tajuan tekeväni itse asiassa työtä. Teen kai aina työtä. Tai opiskelen. Olen hieman ajatuksissani, kuten aina.

Olen koko päivän ikävöinyt erästä, ja miettinyt loppuillasta ihmisyyttä ja rakkautta. On kovin helppoa rakastua ihmisiin, on kovin helppo rakastaa ihmisiä ja tahtoa heille hyvää. Siitä tulee haasteellisempaa vasta kun kiintyy johonkuhun, tai joku kiintyy sinuun. Elämä nyky-yhteiskunnassa tekee siitä jonkunlaista peliä, peliä jossa ei ole todellisia voittajia. Kun ei ole todellisia häviäjiäkään. On vain tasapainotiloja.

Joskus ihmisiä rakastaa liikaa kiintyäkseen heihin. Se on kai kaikkein hankalinta. Toisinaan vain ajattelee tahtovansa jonkun lähelleen, jonkun pysyvän ystävän, jonkun jonka kanssa jakaa ajatuksia.

Yö...

Omituinen yö, joka tuntuu toivottoman pitkältä. Istun kruunun paikalla pohtien menneitäni ja huomista päivää. Omituisen päivän jälkeen, olen miltei sanaton. Miksi, on tämän yön kysymyssana. Miksi piti käydä niin ja miksi pitää käydä niin. Miksi se tapahtui ja miksi en tiennyt siitä aiemmin. Miksi olen tässä? Havahdun ajoittan ajatuksieni virrasta, kuivaan itseni syvistä vesistä ja varon kastelemasta kaikkia liuskoja loputtomilla kysymyksillä. Tunnen ikävää ja kaipausta. Surua menneiden vuoksi, hämmennystä tulevan vuoksi. Olen kuin lapsi joka askeleitaan varomatta juoksee, juoksee autotien yli, ja katsoo oikealla vasta kuullessaan hätääntyneen tööttäyksen. Jälkeen jää vain hymy, hymy joka ei koskaan enää sula.

Mukulakivien väleissä

Ihmisen polku kasteesta kuolemaan on päällystetty erikokoisin mukulakivin. Polun alla makaa iäisyys, polun ympärillä tyhjyys, polun päässä viimeiset rannat. Kuljen aukion poikki seuraillen ihmisten ryntäilyä päämäärättömästi eri suuntiin. Istuudun vanhalle kivipaadelle puun varjoon, ja katselen virtaavaan veteen. Murran leivän ja kastan sen, syön ja pohdin tulevaa. Kortit paljastuvat kahdeksan kuukauden kuluttua, ja sitten kaikki on taas selvää. Siihen saakka lienee parasta vain elää hyvin, silloin moni asia muuttuu.