Muistoja ja tulevaa

Muistoja. Lisää muistoja. Menneitä asioita, menneitä ajatuksia, kasvoja. Muistot pujottelevat ajatusteni sekavassa virrassa kolhien ajatuksiani mielensä mukaan. Tiputtelen niitä, kadotan niitä, jätän niitä unohduksiin. Istun koneeni ääressä ja kirjoitan. Ajattelen ihmisiä, tuntemiani ja tuntemattomia, ja yhtä erityistä. Olen aina tottunut sanomaan mitä ajattelen toisista ihmisistä, suoraan sen enempiä kiertelemättä. Totuus on kaikkein kohteliain lähestymistapa, vaikka valheisiinhan täällä kaikki tahdotaan kietoa, tunteetkin.

En vain tiedä enää. Tuleeko minun sanoa mitään ääneen vai vain jättää kaikki sikseen. Unohtaa ja kävellä pois. Tahtoisinko todella unohtaa itseni? Miksen tahtoisi? Lopultakin muistot syövät ajatusteni painon, istun hiljaa pimeässä ja kuuntelen Maria Solheimin sanoja:

smile to the doorway
smile to the lamp
smile to everyone except
the one who is smiling at you

On jälleen hiljaista. Hymyni varjo katoaa yöhön. Katsahdan seinällä roikkuvaa kelloa jonka viisareista voin nähdä itseni. On myöhä, olisi aika nukahtaa. Tahtoisin kuitenkin nähdä jonkun muun ennen sitä. Jonkun muun kuin itseni. Jonkun erityisen.