Vieraille maille

Kuljen hiljaista tietä, kivettyä, kapeaa.
Sen rajaa vasemmalta pieni virta,
kyyneleistä ihmisten.
Oikealta korkeat muurit,
joiden taakse jää loputtomat niityt.

Siirryn lähemmäs muuria,
kasvot vedessä luovat sisääni tuskan.
Muurin varjossa on viileää,
mutta kuulen lintujen laulun sen toiselta puolen.
Se muistuttaa minua vapaudesta.

Kuljen lyhyin askelein eteenpäin.
Tunnen oloni hieman epävarmaksi,
ja kysyn johdatusta vieressäni kävelevältä.
Hän kehottaa olemaan murehtimatta,
tie on hänelle tuttu.

Vähitellen rohkaistuen katselen virtaavaa vettä,
pysähdyn huomatessani pienen lapsen kasvot.
Seuraan häntä hetken matkaa virtaa alaspäin,
pohdin olisinko voinut tehdä jotain hänen vuokseen.
Miksen olisi voinut?

Muuri vierelläni tuntuu madaltuneen hieman.
Painan korvani sitä vasten,
kuin kuullakseni jotain.
Ei itkua, ei valitusta, ei siipien havinaa.
Siitä on aistittavissa syvä ja loputon hiljaisuus.

Tiellä on kirkasta ja lämmintä.
Muuri vierelläni on kostea ja kylmä,
virta huokuu loputonta tuskaa.
Kuljen yhä eteenpäin,
nyt keskellä tietä.

En voi olla pohtimatta mihin tie mahtaa päättyä.
Onkohan siellä ketään vastassa...