Elää elämää? Elää minuna?

Elämäni on levollista ja rentouttavaa. Olen olemassa syystä. Se tieto rauhoittaa mieltäni päivinä joina tunnen kulkevani oikeaan suuntaan. Tänään olen kulkenut vain yhteen suuntaan, eteenpäin, ja se on rauhoittanut mieltäni entisestään. Elämäni on rauhaisaa ja palkitsevaa. Olen olemassa muuttaakseni elinympäristöäni pehmeämmäksi toisten elää. Se että voin auttaa muita ihmisiä konkreettisesti saa hymyn kasvoilleni, se pitää minut virkeänä ja onnellisena. Tänään en ole saanut mitään aikaan toisia varten, tänään olen saanut asioita aikaan omaa elämääni varten, ja kuitenkin varmistaen pohjaa sille että voin taas jatkaa toimintaani auttaakseni heitä jotka sitä minulta tarvitsevat.

En ole koskaan etsinyt apua tarvitsevia, eivätkä apua tarvitsevat ole koskaan tietoisesti etsineet minua. Silloin se menee oikein. Usein kun näen jonkun tarvitsevan apua, tai aistin toisesta ihmisestä ettei hänellä ole kaikki hyvin, minut valtaa tunne että minun on autettava. Se ei ole tunne että voisin auttaa, tai mitä jos auttaisin, vaan on vain autettava. Elän sitä varten, auttaakseni toisia jaksamaan, auttaakseni toisia eteenpäin. Siksi minut on luotu.

Päältä jätevuoren suuren..

Kun askelein johdin alas kalliolta, astuin tielle, kuljin talolle. Matkalla ajatuksein pyöri rataa erilaista kuin koskaan ennen. Olin rauhallinen, onnellinen. Astuin tietä eteenpäin, pääsin mäen laelle. Päätin muuttaa ja muuttua, ottaa suunnan. Pelkäsin katoavani, ja pelkäsin etten katoaisikaan. Pelkäsin että katoaisit, pelkäsin että unohdat. Tartuin hiljaa käteesi ja kuljin talolle. Pelkäsin että menetän sinut, ja siksi menetin sinut. Pelkäsin että unohdat minut, ja siksi kadotit minut. Pelkäsin että elä kauaa en, pelkään sitä edelleen. Ja kuitenkin tahtoisin, tahtoisin kotiin.

Tämä maailma on ihmisille, ihmisille joilla on tarkoitus. Se tarkoitus ei vain välttämättä koskaan palvele heitä. Heidän on joskus ensin täytettävä tarkoituksensa, voidakseen myöhemmin saavuttaa täyttymyksensä, ja toisaalta joillain se on toisin päin. On luovuttava kaikesta täyttääkseen tarkoituksensa. Itse tahdon täyttää tarkoitukseni, vaati se minulta mitä vain.

Viikate - Käki

Musiikki pyörii tasaisena virtana läpi pääni ympäri vuorokauden, ja harvoin pysähdyn todella kuuntelemaan sitä. Tämä lause sai silti ajatukseni pysähtymään hetkeksi, herätti joukon ajatuksia, ja pakotti etsimään sanat kokonaisuudessaan.

Tässä, hyvät ihmiset, Viikate kappaleella Käki


Viikate - Käki

Mistä lie ja kaukaa laskeuduit päälle
Tämän kylmän ja onnettoman maan
Ja kuinka silti jaksat nauraa ja vielä pyytää
Sametista tehtyyn käteesi tarttumaan

Et silti saa silmiisi katsomaan

Siivistä sen huomaa,
Kateuden lähteessä uinut et ole milloinkaan
Liioin kavaluuden suomaa kaunista
Ja arvokasta lahjaa et suostu avaamaan

Silti et saa silmiisi katsomaan
Et silti saa silmiisi katsomaan
- Et milloinkaan

Aika ajoin mieleen käy, miten tämän miehen käy
Ellei aika muista armahtaa
Kun jälleen oksan ylimmän päällä jyvän tylyimmän
Käki suuntaa puhujaan

Silkkisen salysiinin suojassa
Voi vartiokin hetkeksi torkahtaa
Sentään kuplivan kuohuviinin merkeistä
On aamutuimaan jäljellä muisto vaan

Saa sen hetken unohtaa
Etkä saa silmiisi katsomaan
- Et milloinkaan

Aika ajoin mieleen käy, miten tämän miehen käy
Ellei aika muista armahtaa
Kun jälleen oksan ylimmän päällä jyvän tylyimmän
Pääni suuntaan, lyijyä kuumaa, käki suuntaa tulemaan

Tällaista siis tänään, ja lause joka minut pysäytti ja ajatukseni herätti oli tuo kertosäkeen "et silti saa, silmiisi katsomaan - et milloinkaan." Miellyttävän mielenkiintoinen kappale.

Pala ruutupaperia

Ikävä on sitä, kun jatkuvasti tuntuu kuin olisi juuri nähnyt vilaukselta rakastamansa ihmisen väkijoukossa.

Ikävä kertoo rakkaudesta.

On usein vaikea keskeyttää itseään kaipaamasta jotakin, vaikka kaipaus sattuisikin. Silloin kuitenkin tuntee olevansa lähempänä eikä haluaisi päästää irti.

Minä en pidä siitä ihmisestä joka olen. Tunnen usein olevani väärässä paikassa.

Ihmisyys..

En ole aina aivan varma, miksi kaikki näyttää hetkellisesti välillä niin kaukaiselta. Aivan kuin joku sulkisi hetkittäin verhot minun ja maailman välillä. Siihen on tavallaan tottunut vuosien varrella, mutta yhä vain se häkellyttää silloin tällöin.

Varsinaisesti se mikä muuttuu noina hetkinä, on tapa tarkastella ympäröivää maailmaa ja itseään siinä. Kun muuten voi nähdä itsensä ympäröivän maailman osana, noina hetkinä tuntee olevansa kuin irroitettu siitä kaikesta, irroitettu tutusta kehyksestä. Se antaa täysin erilaisen perspektiivin kaikelle, kaikille. Ei ole oikein missään.

Niinä hetkinä ajatukset kulkevat terävämpinä, ajatuksia tulee mieleen kuin itsestään ja oivalluksien taso on aivan erilainen. Niinä hetkinä kaikki on jotenkin täysin selkeää, eikä mikään pohdiskeltavissa oleva asia tunnu ylivoimaiselta, edes haastavalta.

Kun niitä hetkiä on enemmän, ei tunne oikeastaan edes elävänsä, on vain jossain muualla. Mutta niinä hetkinä tuntee olevansa yksin.

Miksi?

Mikä siinä on, että ihmisellä on oltava tällainen olo? En ole väsynyt, en pirteä, en ylipirteä enkä aktiivinen. En tunne olevani laiska, en vain jaksa tehdä mitään. Ja silti, silti teen jatkuvasti kaikenlaista, se vain ei tunnu miltään. Huomenna menen, ja naulaan vihdoin huopatossut toimiston oveen kansan ihmeteltäväksi. Olenpahan sitten tehnyt jotain konkreettista, joka vaikuttaa johonkin oman elämäni ulkopuoliseen. Ja samalla tiedän että kaikki tekemiseni vaikuttavat muuhunkin kuin omaan elämääni, tekemiseni vaikuttavat vietävän monen ihmisen elämään. Eihän se voi olla oikein, vai voiko, mistä minun se pitäisi tietää? Miksi näitä asioita on ajateltava näin monimutkaisesti, miksen voi vain olla tyytyväinen siihen, että olen onnellinen, voin hyvin, ja etenen elämässäni? Tekisi mieli halata ja kiittää kolmea ihmistä, katsotaan jos saan vielä aikaiseksi.

Junamatka

Olen aina pitänyt junalla matkustelusta. Siellä on mukava vain olla, lueskella, kirjoitella, syödä ehkä vähäsen ja hypätä hetkeksi asemalaiturille jaloittelemaan pidempien pysähdysten aikana.

Viime matkallani katselin paljon maisemia, ihastelin vanhoja rakennuksia ja kirjoittelin tarinoita. Eräältä asemalta nousi vaunuuni nuorehko nainen pienen lapsensa kanssa, ja he saivat poikkeuksellisen suuren osan huomiostani.

Koko yhteisen matkamme lapsi höpötti kovaan ääneen, ja kyseli monenlaista. Kun tuli ensimmäinen asema heidän junaan astumisensa jälkeen, lapsi kyseli, joko se on heidän asemansa. Hänen äitinsä selitti ihailtavan rauhallisesti, ettei vielä, matkaahan oli tehty tuskin puolta tuntia.

Moneen kertaan lapsi ihmetteli, vielä aseman jälkeenkin, miksi ihmeessä sitten pysähdymme. Nuori äiti tyynenä, rauhallisena, esitti kysymystään huutaen toistavalle lapselleen useaan otteeseen junamatkailun käytäntöjä, eikä hetkeksikään kyllästynyt, ei menettänyt hermojaan, ei harmistunut. Selitti vain ystävälliseen ja rauhaisaan tapaan uudelleen ja uudelleen.

Olisi hienoa, jos kaikki vanhemmat osaisivat suhtautua lapsiinsa tilanteesta ja asiasta riippumatta yhtä rauhalliseen, rakastavaan ja tasavertaiseen tapaan. Edes äidin äänenpainoissa ei ollut harmistusta tai vähättelyä. Hän kaiken aikaa suhtautui lapseensa kuin vertaiseensa.

Kun kaikilla vanhemmilla riittäisi samalla tavalla rakkautta ja ymmärrystä lapsilleen, ja ihmisillä yleisesti toisiaan kohtaan, yhteiskunta jossa elämme, olisi huomattavasti turvallisempi ja rauhallisempi paikka kaikille.

"Onneni on olla.."

Eräässä toisessa blogissa silmiini osui ajatelma onnesta. Onnesta, oikeasti. Ajatukseni karkasivat viime päiviini, laajemmin ehkä jopa viime viikkoihini. On tapahtunut kaikkea uskomatonta. Budjettiini nähden valtavia säästöjä, uusia yhteistyötahoja, uusia ihania ihmisiä. Hymyä, valoa, rakkautta, Iloa. Täydellistä.

Pitkiä kävelyretkiä, aurinkoa, hassuja yhteensattumia, lisää hymyä. On mukava huomata miten suuret nurmikentät työmatkallani käyttämäni valtatien ympärillä alkavat vihertyä. Ja eilinen kirkossa käynti. En tiedä käyvätkö ihmiset usein kirkossa keskellä päivää kirkon ollessa hiljainen ja tyhjillään. Minä kävin, ja tulen käymään jatkossakin. On hienoa voida kesken arjen kiireiden astua sisään viileään kivikirkkoon. Kävellä hitain rauhaisin askelein kirkon pääovelta alttarin eteen, tai johonkin penkkiriviin. Istuutua alas, tai jäädä seisomaan, ehkä polvistua alttarin eteen. Rauhoittua, pysähtyä, ottaa aikaa itselleen. Viisi minuuttia puhtaan rauhan keskellä on kuin ikuisuus, ja astuessa ulos kirkon varjoista auringon paisteeseen, nostaen tummat lasit silmilleen, voi vain hymyillä. Kävellä kaikessa rauhassa, olla ystävällinen, auttaa lähimmäisiä. On vain täynnä hyvää tahtoa ja rakkautta.

Aurinko ajatuksissani, on jotain, tai joku, tai kaikki. Tästäkin päivästä tuntuu kehkeytyvän yhtä täydellinen kuin edellisistä. Ja yhdessä ne muodostavat elämän, jota voisi pitää melkein seikkailuna. Seikkailuna tässä maailmassa, jossa linnut laulavat, luonto vihertyy ja aurinko nousee aamuisin herättelemään minua, ja niin monia muita. On taas tulossa ne päivät, jotka voi käyttää kuljeskellen kallioilla, liikkuen vapautuneesti luonnossa ollen onnellinen. Saa taas irtautua hetkeksi omaan tilaansa, tilaan jossa kaikki on hyvää.