Ihmisyys..

En ole aina aivan varma, miksi kaikki näyttää hetkellisesti välillä niin kaukaiselta. Aivan kuin joku sulkisi hetkittäin verhot minun ja maailman välillä. Siihen on tavallaan tottunut vuosien varrella, mutta yhä vain se häkellyttää silloin tällöin.

Varsinaisesti se mikä muuttuu noina hetkinä, on tapa tarkastella ympäröivää maailmaa ja itseään siinä. Kun muuten voi nähdä itsensä ympäröivän maailman osana, noina hetkinä tuntee olevansa kuin irroitettu siitä kaikesta, irroitettu tutusta kehyksestä. Se antaa täysin erilaisen perspektiivin kaikelle, kaikille. Ei ole oikein missään.

Niinä hetkinä ajatukset kulkevat terävämpinä, ajatuksia tulee mieleen kuin itsestään ja oivalluksien taso on aivan erilainen. Niinä hetkinä kaikki on jotenkin täysin selkeää, eikä mikään pohdiskeltavissa oleva asia tunnu ylivoimaiselta, edes haastavalta.

Kun niitä hetkiä on enemmän, ei tunne oikeastaan edes elävänsä, on vain jossain muualla. Mutta niinä hetkinä tuntee olevansa yksin.