Hyvä ihminen vai ympärivuorokautinen näyttelijä?

Olen joskus ollut hyvä ihminen. Olen joskus ollut huono ihminen. Olen aina halunnut olla hyvä ihminen. Olenko huono ihminen?

Ajattelutavan valinnassa tärkein kriteeri on se, mihin ajattelu tähtää. Ajatellessani olevani hyvä ihminen, pyrin olemaan hyvä ihminen, saatan jopa hymyillä vastaantuleville ja auttaa hädässä olevaa. Olenko silloin hyvä ihminen vai vain yritän olla hyvä ihminen tai esitän hyvää ihmistä? Entä jos ajatellaan jokaisen ihmisen olevan pohjimmiltaan huono ihminen, silloinhan kaikki hyvä olisi näyttelemistä, itsepetosta.

Haluan ajatella ihmisten olevan pohjimmiltaan hyviä, olen aina halunnut. Se tuo toivoa siitä, että tulevaisuus voisi tuoda jotain hyvää ja parempaa tullessaan, toivoa siitä että joskus kaikki voisivat olla onnellisia ja tasapainoisia. Näin ei kuitenkaan ole koskaan ollut, enkä tiedä onko onnellisuuden määrittelyn vaihtaminen materialistiseksi onnellisuudeksi parantanut, jos huonontanutkaan, tilannetta. Aina on olemassa heitä joiden ei ole hyvä olla, aina on olemassa heitä jotka yrittävät auttaa muita ihmisiä, ja aina on heitä jotka tavoittelevat omaa onneaan toisista ihmisistä välittämättä.

Onko jokin näistä elämäntavoista tai -tilanteista sitten väärä? Onko väärin olla huono-osainen, tai onko väärin sotkeutua toisten asioihin yrittämällä auttaa heitä, tai onko väärin olla välittämättä muista ihmisistä ja elää omaa elämäänsä itseään varten? Ei oikeastaan, en voi sanoa olevani asemassa, jossa voisin tuomita toisia ihmisiä tai heidän elintapojaan. En katso voivani sanoa mikä on oikea tapa elää. Mutta jos ajattelemme, että ihmiset olisivat jotenkin vastuussa toisistaan, ja vastuussa toisilleen, kaikkien olisi yhtäläisesti parempi olla, ja yhteiskuntamme muodostuisi tasapainoisemmaksi ja turvallisemmaksi paikaksi elää kaikille meille, mikäli kaikki pyrkisivät toimimaan näiden periaatteiden mukaisesti.

Eikö tämä olisi tavoittelemisen arvoista?