Junamatka

Olen aina pitänyt junalla matkustelusta. Siellä on mukava vain olla, lueskella, kirjoitella, syödä ehkä vähäsen ja hypätä hetkeksi asemalaiturille jaloittelemaan pidempien pysähdysten aikana.

Viime matkallani katselin paljon maisemia, ihastelin vanhoja rakennuksia ja kirjoittelin tarinoita. Eräältä asemalta nousi vaunuuni nuorehko nainen pienen lapsensa kanssa, ja he saivat poikkeuksellisen suuren osan huomiostani.

Koko yhteisen matkamme lapsi höpötti kovaan ääneen, ja kyseli monenlaista. Kun tuli ensimmäinen asema heidän junaan astumisensa jälkeen, lapsi kyseli, joko se on heidän asemansa. Hänen äitinsä selitti ihailtavan rauhallisesti, ettei vielä, matkaahan oli tehty tuskin puolta tuntia.

Moneen kertaan lapsi ihmetteli, vielä aseman jälkeenkin, miksi ihmeessä sitten pysähdymme. Nuori äiti tyynenä, rauhallisena, esitti kysymystään huutaen toistavalle lapselleen useaan otteeseen junamatkailun käytäntöjä, eikä hetkeksikään kyllästynyt, ei menettänyt hermojaan, ei harmistunut. Selitti vain ystävälliseen ja rauhaisaan tapaan uudelleen ja uudelleen.

Olisi hienoa, jos kaikki vanhemmat osaisivat suhtautua lapsiinsa tilanteesta ja asiasta riippumatta yhtä rauhalliseen, rakastavaan ja tasavertaiseen tapaan. Edes äidin äänenpainoissa ei ollut harmistusta tai vähättelyä. Hän kaiken aikaa suhtautui lapseensa kuin vertaiseensa.

Kun kaikilla vanhemmilla riittäisi samalla tavalla rakkautta ja ymmärrystä lapsilleen, ja ihmisillä yleisesti toisiaan kohtaan, yhteiskunta jossa elämme, olisi huomattavasti turvallisempi ja rauhallisempi paikka kaikille.