Aurinko arkistossani

Päivä päivältä aiemmin aurinko paistaa niin kirkkaasti, ettei katon rajassa olevat himmentimet sen säteitä enää tavoita valaisemasta työpöytääni. Ensin huomaan sen koneeni ruudulta, sitten seinältä. Myöhemmin se tavoittelee papereita ympärilläni, mutta niihin se ei koskaan yllä. Hymyilen. Himmentimien puolustusvoitto. Katsotaan, kun päivät kuluvat vielä pidemmiksi, ennen uutta tappiotaan talven pimeydelle. Tänään toivon Valon vielä joskus voittavan, lopullisesti.

(kirjoitettu perjantaina 21.4.2006)

Tänään tein sen.

Tänään tein sen, tein sen vihdoin. Tunnustin itselleni. Minusta on tullut iloinen ihminen, täynnä onnellisuutta ja hyvää mieltä. Toivottavasti en pety itseeni tällaisena, erilaisena.

Hyvä ihminen vai ympärivuorokautinen näyttelijä?

Olen joskus ollut hyvä ihminen. Olen joskus ollut huono ihminen. Olen aina halunnut olla hyvä ihminen. Olenko huono ihminen?

Ajattelutavan valinnassa tärkein kriteeri on se, mihin ajattelu tähtää. Ajatellessani olevani hyvä ihminen, pyrin olemaan hyvä ihminen, saatan jopa hymyillä vastaantuleville ja auttaa hädässä olevaa. Olenko silloin hyvä ihminen vai vain yritän olla hyvä ihminen tai esitän hyvää ihmistä? Entä jos ajatellaan jokaisen ihmisen olevan pohjimmiltaan huono ihminen, silloinhan kaikki hyvä olisi näyttelemistä, itsepetosta.

Haluan ajatella ihmisten olevan pohjimmiltaan hyviä, olen aina halunnut. Se tuo toivoa siitä, että tulevaisuus voisi tuoda jotain hyvää ja parempaa tullessaan, toivoa siitä että joskus kaikki voisivat olla onnellisia ja tasapainoisia. Näin ei kuitenkaan ole koskaan ollut, enkä tiedä onko onnellisuuden määrittelyn vaihtaminen materialistiseksi onnellisuudeksi parantanut, jos huonontanutkaan, tilannetta. Aina on olemassa heitä joiden ei ole hyvä olla, aina on olemassa heitä jotka yrittävät auttaa muita ihmisiä, ja aina on heitä jotka tavoittelevat omaa onneaan toisista ihmisistä välittämättä.

Onko jokin näistä elämäntavoista tai -tilanteista sitten väärä? Onko väärin olla huono-osainen, tai onko väärin sotkeutua toisten asioihin yrittämällä auttaa heitä, tai onko väärin olla välittämättä muista ihmisistä ja elää omaa elämäänsä itseään varten? Ei oikeastaan, en voi sanoa olevani asemassa, jossa voisin tuomita toisia ihmisiä tai heidän elintapojaan. En katso voivani sanoa mikä on oikea tapa elää. Mutta jos ajattelemme, että ihmiset olisivat jotenkin vastuussa toisistaan, ja vastuussa toisilleen, kaikkien olisi yhtäläisesti parempi olla, ja yhteiskuntamme muodostuisi tasapainoisemmaksi ja turvallisemmaksi paikaksi elää kaikille meille, mikäli kaikki pyrkisivät toimimaan näiden periaatteiden mukaisesti.

Eikö tämä olisi tavoittelemisen arvoista?

Yksinäisiä ihmislapsia

Minua surettavat ihmiset, joilla on huono itsetunto. Ihmiset jotka yrittävät olla kuin eivät olisikaan, jotka yrittävät kadota olemattomiin tilanteista joissa joutuvat olemaan kosketuksissa toisiin ihmisiin. Ihmiset jotka vaivautuvat kun heitä huomioidaan, uskaltavat ehkä kiittää, ja jos eivät, harmittelevat sitä itsekseen jälkikäteen. Toisista ei vain lähde ääntä ja he hätääntyvät.

Hetki sitten kävellessäni rappusia ylös huomasin toisen ihmisen tulevan rappusia alas. Avasin oven välitasanteelta, ja olin jo ennalta päättänyt päästää hänet ensin huomatessani hänen kävelevän suoraan välitasanteen nurkkaan, aivan kuin hän olisi yrittänyt piiloutua hämärään. Hämmennyin hieman. Hän kuitenkin huomasi pian minun pitävän ovea auki, ja käänsikin askeleensa nurkasta ovelle päin juuri ennen kuin olisi joutunut pysähtymään seinän viereen. Hän vetäytyi itseensä, laittoi hartiansa lysyyn ja oli niin pienenä kuin mahdollista, luikahti oven raosta aivan seinän vierestä vaikka ovi oli täysin auki ja seisoin sivussa. Hän sanoi hiljaa kiitos ja lähti nopeasti pois paikalta. En jäänyt seuraamaan häntä sen enempää, vaan jatkoin matkaani, en vain saanut häntä mielestäni.

Monesti mieleeni tulee, että haluaisin auttaa heitä jotenkin. Toisaalta tunnen olevani ylimielinen surkutellessani heitä, tuntiessani sääliä ja myötäsurua. En vain osaa suhtautua heihin muutenkaan, toivoisin heidän voivan olla onnellisia, ehkä he ovatkin omissa porukoissaan, omissa ystäväpiireissään. Toivon että heillä on ystäviä, se vain ei tule ensimmäisenä mieleen heitä kohdatessa. Mietin joskus mitä heille on tapahtunut että heistä on tullut niin pelokkaita. Haluaisin voida olla heidän kanssaan ja auttaa heitä. Ehkä vain tukea heitä, jutella heidän kanssaan. Kuunnella.

Olisivatko he edes niin pelokkaita jos ihmiset haluaisivat olla heidän kanssaan, olla heidän ystäviään, rakastaa heitä.