Yö...

Omituinen yö, joka tuntuu toivottoman pitkältä. Istun kruunun paikalla pohtien menneitäni ja huomista päivää. Omituisen päivän jälkeen, olen miltei sanaton. Miksi, on tämän yön kysymyssana. Miksi piti käydä niin ja miksi pitää käydä niin. Miksi se tapahtui ja miksi en tiennyt siitä aiemmin. Miksi olen tässä? Havahdun ajoittan ajatuksieni virrasta, kuivaan itseni syvistä vesistä ja varon kastelemasta kaikkia liuskoja loputtomilla kysymyksillä. Tunnen ikävää ja kaipausta. Surua menneiden vuoksi, hämmennystä tulevan vuoksi. Olen kuin lapsi joka askeleitaan varomatta juoksee, juoksee autotien yli, ja katsoo oikealla vasta kuullessaan hätääntyneen tööttäyksen. Jälkeen jää vain hymy, hymy joka ei koskaan enää sula.