Kaikki muuttuu, ja osa katoaa, tärkeimmät jää?

Istun pöytäni ääressä, pyörittelen kynää käsissäni, teen muistiinpanoja vihkoon ja tajuan tekeväni itse asiassa työtä. Teen kai aina työtä. Tai opiskelen. Olen hieman ajatuksissani, kuten aina.

Olen koko päivän ikävöinyt erästä, ja miettinyt loppuillasta ihmisyyttä ja rakkautta. On kovin helppoa rakastua ihmisiin, on kovin helppo rakastaa ihmisiä ja tahtoa heille hyvää. Siitä tulee haasteellisempaa vasta kun kiintyy johonkuhun, tai joku kiintyy sinuun. Elämä nyky-yhteiskunnassa tekee siitä jonkunlaista peliä, peliä jossa ei ole todellisia voittajia. Kun ei ole todellisia häviäjiäkään. On vain tasapainotiloja.

Joskus ihmisiä rakastaa liikaa kiintyäkseen heihin. Se on kai kaikkein hankalinta. Toisinaan vain ajattelee tahtovansa jonkun lähelleen, jonkun pysyvän ystävän, jonkun jonka kanssa jakaa ajatuksia.

Yö...

Omituinen yö, joka tuntuu toivottoman pitkältä. Istun kruunun paikalla pohtien menneitäni ja huomista päivää. Omituisen päivän jälkeen, olen miltei sanaton. Miksi, on tämän yön kysymyssana. Miksi piti käydä niin ja miksi pitää käydä niin. Miksi se tapahtui ja miksi en tiennyt siitä aiemmin. Miksi olen tässä? Havahdun ajoittan ajatuksieni virrasta, kuivaan itseni syvistä vesistä ja varon kastelemasta kaikkia liuskoja loputtomilla kysymyksillä. Tunnen ikävää ja kaipausta. Surua menneiden vuoksi, hämmennystä tulevan vuoksi. Olen kuin lapsi joka askeleitaan varomatta juoksee, juoksee autotien yli, ja katsoo oikealla vasta kuullessaan hätääntyneen tööttäyksen. Jälkeen jää vain hymy, hymy joka ei koskaan enää sula.

Mukulakivien väleissä

Ihmisen polku kasteesta kuolemaan on päällystetty erikokoisin mukulakivin. Polun alla makaa iäisyys, polun ympärillä tyhjyys, polun päässä viimeiset rannat. Kuljen aukion poikki seuraillen ihmisten ryntäilyä päämäärättömästi eri suuntiin. Istuudun vanhalle kivipaadelle puun varjoon, ja katselen virtaavaan veteen. Murran leivän ja kastan sen, syön ja pohdin tulevaa. Kortit paljastuvat kahdeksan kuukauden kuluttua, ja sitten kaikki on taas selvää. Siihen saakka lienee parasta vain elää hyvin, silloin moni asia muuttuu.

Muistoja ja tulevaa

Muistoja. Lisää muistoja. Menneitä asioita, menneitä ajatuksia, kasvoja. Muistot pujottelevat ajatusteni sekavassa virrassa kolhien ajatuksiani mielensä mukaan. Tiputtelen niitä, kadotan niitä, jätän niitä unohduksiin. Istun koneeni ääressä ja kirjoitan. Ajattelen ihmisiä, tuntemiani ja tuntemattomia, ja yhtä erityistä. Olen aina tottunut sanomaan mitä ajattelen toisista ihmisistä, suoraan sen enempiä kiertelemättä. Totuus on kaikkein kohteliain lähestymistapa, vaikka valheisiinhan täällä kaikki tahdotaan kietoa, tunteetkin.

En vain tiedä enää. Tuleeko minun sanoa mitään ääneen vai vain jättää kaikki sikseen. Unohtaa ja kävellä pois. Tahtoisinko todella unohtaa itseni? Miksen tahtoisi? Lopultakin muistot syövät ajatusteni painon, istun hiljaa pimeässä ja kuuntelen Maria Solheimin sanoja:

smile to the doorway
smile to the lamp
smile to everyone except
the one who is smiling at you

On jälleen hiljaista. Hymyni varjo katoaa yöhön. Katsahdan seinällä roikkuvaa kelloa jonka viisareista voin nähdä itseni. On myöhä, olisi aika nukahtaa. Tahtoisin kuitenkin nähdä jonkun muun ennen sitä. Jonkun muun kuin itseni. Jonkun erityisen.

Vieraille maille

Kuljen hiljaista tietä, kivettyä, kapeaa.
Sen rajaa vasemmalta pieni virta,
kyyneleistä ihmisten.
Oikealta korkeat muurit,
joiden taakse jää loputtomat niityt.

Siirryn lähemmäs muuria,
kasvot vedessä luovat sisääni tuskan.
Muurin varjossa on viileää,
mutta kuulen lintujen laulun sen toiselta puolen.
Se muistuttaa minua vapaudesta.

Kuljen lyhyin askelein eteenpäin.
Tunnen oloni hieman epävarmaksi,
ja kysyn johdatusta vieressäni kävelevältä.
Hän kehottaa olemaan murehtimatta,
tie on hänelle tuttu.

Vähitellen rohkaistuen katselen virtaavaa vettä,
pysähdyn huomatessani pienen lapsen kasvot.
Seuraan häntä hetken matkaa virtaa alaspäin,
pohdin olisinko voinut tehdä jotain hänen vuokseen.
Miksen olisi voinut?

Muuri vierelläni tuntuu madaltuneen hieman.
Painan korvani sitä vasten,
kuin kuullakseni jotain.
Ei itkua, ei valitusta, ei siipien havinaa.
Siitä on aistittavissa syvä ja loputon hiljaisuus.

Tiellä on kirkasta ja lämmintä.
Muuri vierelläni on kostea ja kylmä,
virta huokuu loputonta tuskaa.
Kuljen yhä eteenpäin,
nyt keskellä tietä.

En voi olla pohtimatta mihin tie mahtaa päättyä.
Onkohan siellä ketään vastassa...

Mukana olevia pyydetään poistumaan?

Tänä aamuna kun katselin auringon nousua mieleeni nousi ajatus hetkien jakamisesta. Usein kun on jokin hetki jonka tahtoisi jakaa jonkun toisen kanssa, ei ole ketään jonka kanssa sen jakaisi. Tänä aamuna olin vain tyytyväinen voidessani itse kokea sen hetken, vaikka silti hieman haikea pohtiessani sitä miten usein kauniit asiat vain liukuvat lyhyinä välähdyksinä menneeseen, ja nousevat taas hieman leikeltyinä tulevassa takaisin näkyville.

Päiväni ovat täysin suunniteltuja enkä ole moniin viikkoihin elänyt yhtään turhaa hetkeä, kaikella on ollut tarkoituksensa. Olen siihen oikeasti varsin tyytyväinen. Se vain on jotain hienoa, jota on mukava elää, mutta jota on vaikea jakaa kenenkään kanssa, ehkä koskaan. Viime aikoina mielenkiintoni on keskittynyt aivan uusiin asioihin, jotka tuntuvat antavan vanhoillekin asioille uutta väriä. Odotan jo sitä päivää, jona vihdoin voin nähdä tämän kaiken valmiina, ja tarkoituksen kaikelle sille mitä olen käynyt läpi. Vielä on aikaa jäljellä.

Jos jotakin...

Tänään ei oikein suju. Istun, torkun, pohdin. Maria Solheimia kuunnellen. Kahdeksan ja puoli kuukautta jäljellä. Huh. Tämä aika vain tuntuu kuluvan omalla painollaan ja vievän eteenpäin tarkoittamattakin. On nälkä. Yritän hymyillä ja olla hymyilemättä, katsahdan vastapäisellä seinällä roikkuvaa peiliä. Puhelimet soivat ympärillä ja... kirjoitan. Taas. Jos kertoisinkin tämän päiväisestä aamusta, ette uskoisi, ja kun jätän kertomatta, ette välitä. Se aamu oli erilainen. *viheltelee ja pohdiskelee*

Tahtoisin pois.